Eletään alkukesää vuonna 1972. Olin silloin lähes neljätoista. Koulu oli päättynyt ja olimme onnistuneet saamaan kesätöitä. Minä, veljeni Paavo ja koulukaverini Hannu Mauro. Kaiken lisäksi työ oli oikeata miesten työtä. Pääsimme Metsähallituksen leipiin. Puuntaimien istuttamista ja siementämistä, kuten termi kuului.
Kotipaikkani oli tuolloin Lieksassa, itärajan tuntumassa. Metsänhoitotöitä tehtiin kaukana asutuskeskuksista Kukkarolammen alueella, lähellä Kuhmoa. Töistä ei viikon aikana tultu päivittäin kotiin, vaan päivän päätteeksi niin me kuin oikeat metsurit majoituimme metsätyömieskämpille. Ne olivat parakkeja, joissa miehet ja me junnut nukuimme kerrossängyillä. Yhdessä isossa kämpässä majoittui toistakymmentä miestä. Tunnelma oli tiivis.
Ensimmäisen työpäivän päätteeksi palasimme muiden mukana kämpille. Alueen erillisessä piharakennuksessa olivat ruokailutilat ja sauna. Kokeneimpien käytyä ensin saunassa, ohjasivat he myös meidät kuumille saunanlauteille. Poistuessamme kämpästä meitä varoitettiin häiritsemästä keski-ikäistä metsäkoneurakoitsijaa, joka mahdollisesti tulee saunaan. Hän oli juovuksissa ja yleensä silloin tappeluun taipuvainen.
Istuimme saunan lauteilla, kun mies änkesi joukkoomme. Humalassa sopertaen hän ajoi meidät alalauteille. Poistuimme pian saunasta melua pitämättä.
Majapaikassa kerroimme, että mies oli jäänyt makaamaan ylälauteelle. Äijät sanoivat vain, että antakaa hänen olla, kyllä hän sieltä pois tulee.
Ja tulihan hän, mutta ei omin voimin. Pari tuntia saunassa käynnin jälkeen näimme, kuinka pihaan kaarsi ensin ambulanssi ja perässä poliisiauto. Humalainen oli kuollut samaiselle ylälauteelle, jonne olimme hänet jättäneet vanhempien työmiesten ohjeita noudattaen.
Oppi oli saatu ikävimmän kautta. Sen jälkeen humalaisia ei ole jätetty lauteille makoilemaan.