Minkkiruokatehtaan palo Korsnäsissä oli ensimmäinen hälytys, johon kristiinalainen Paul Mattila lähti 18-vuotiaana nuorukaisena 40 vuotta sitten.
‑ Minkkiruoan paaleja revittiin tehtaasta ulos ja sammutettiin. En ikinä unohda sitä hajua, hän muistelee todeten, että keikka oli opettavainen alku palomiesuralle.
‑ Se oli suuri tulipalo. Tuolla yhdellä kerralla opin enemmän kuin koskaan.
Sen jälkeen on Kantakaupungin sopimuspalokuntalaisella kertynyt hälytyksiä palopaikoille, onnettomuuksiin ja meripelastukseen. Ammatiltaan Mattila on vastaava kutterinhoitaja Kaskisten luotsiasemalla ja nousee siten myös palolaitoksen veneisiin.
Kristiinalainen palokuntaperhe
Mattila on paljasjalkainen kristiinalainen Itäpuolelta. Siellä hän seurasi lapsena palokuntajuhlia urheilukentällä. Kotona hän asetti saappaat valmiiksi eteiseen isää ja isoveljeä varten, jotka hekin olivat sopimuspalokuntalaisia.
‑ Sukurasite, naurahtaa Mattila palokuntalaisuudelle, sillä hänen poikansa Jim Mattila opiskelee palo-opistossa pelastajaksi.
‑ Hänelle se tulee olemaan jo ammatti. Hän ehti ottaa palokuntalaisuuden vakavammin kuin me muut.
Kun pienellä paikkakunnlaala ollaan, tulee hälytyksiä, joissa on tuttuja osallisina.
‑ Siinä etuna on se, että tuntee kohteen historiaa ja taustoja.
Esimerkkinä hän mainitsee tulipalon ja keitä asukkaita kohteessa asuu. Ovatko he vaikka ikääntyneitä.
Henkilökohtaisesti hän kokee erityisen raskaina onnettomuudet, joissa on nuoria osallisina.
‑ Ne menevät uniin asti, hän huokaisee. Onneksi että näitä tapauksia on hyvin harvoin ja toivottavasti ei olisi koskaan.
Kiitollinen hän on siitä, että paloturvallisuus on mennyt suurin askelin eteenpäin 2000-luvulla.
‑ Tulipalojen määrä on vähentynyt, mutta sähköperäisten palojen määrä on kasvanut elektroniikan määrän kasvaessa.
Arvon mekin ansaitsemme
Kantakaupungissa on kolmisenkymmentä sopimuspalokuntalaista, jotka huolehtivat yö- ja viikonloppupäivystyksestä.
‑ Päivystys korostuu juhlapyhinä, toteaa Mattila näin joulun alla.
Hän muistaa yhdenkin jouluaaton kun lähti saunanlauteilta sammuttamaan tulipaloa.
‑ Siitä tässä koko hommassa on alun perin kyse. Että olemme kaikki sen henkisiä, että lähdetään, kun on hälytys, summaa Mattila.
Tosin hän toivoo, että pelastuslaitoksella ryhdistäydyttäisiin huomaamaan vapaaehtoisten arvo muutenkin kuin kauniissa puheissa.
‑ Maaseudulla sopimuspalokuntalaiset ja vapaapalokunnat ovat elinehto hälytystoiminnalle, hän tähdentää ja toteaa usein kiristelleensä hampaita byrokratian edessä. Kuten silloin, kun Kantakaupunkiin suunniteltiin uutta paloasemaa.
‑ Oli se aikamoinen tivoli, hän huokaisee muistellessaan viranhaltijoita, joiden pakeilla kävi vakuuttamassa, että uusi paloasema on saatava lähelle keskustaa ja tarpeeksi neliöitä.
‑ Olen tyytyväinen, että se on Närpiöntien varrella ja tiloja on laajennettu. Nyt se on lähellä keskustaa ja lähtönopeus parani ihan älyttömästi entiseen verrattuna.
Isänsä jalanjälkiä seuraten on Mattila myös Kristiinan palomieskerhon toimelias jäsen.
Kerhossa on mietitty nuoriso-osaston toiminnan elvyttämistä sekä niiden palokuntajuhlien, joissa Mattilakin vipelsi pienen poikana. Suurin este on tarpeeksi suuren alueen löytäminen.
‑ Urheilukentälle ei voi enää mennä sellaisen kalustomäärän kanssa, kun mukana ovat lähikuntien palokunnat.
Kristiinan palomieskerho muisti joulujuhlassaan Mattilaa hänen 40-vuotisesta taipalestaan palokuntalaisena.
Kuka?
PAUL MATTILA
Kristiinan Kantakaupungin palolaitoksen sopimuspalokuntalainen, eli toiminta pohjautuu vapaaehtoisuuteen.
Toimii palolaitoksen veneissä, sekä savusukeltajana ja vanhempana sammutusmiehenä.
Toimii Kristiinan palomieskerhossa.
Ollut palokuntatoiminnassa 40 vuotta. - Ei tule 50 vuotta täyteen, sillä hälytysosaston osallistumisen ikäraja on 65 vuotta, sanoo tammikuussa 59 vuotta täyttävä Mattila.
