Turvapaikkaa hakeven virta Suomeen on nostanut äärimielipiteet lehtien palstoille ja somekeskusteluihin.
On niitä, jotka suhtautuvat kaikkiin maahan hakeutuviin yltiöpäisen myönteisesti ja niitä, jotka vastustavat jokaista turvaa hakevaa vain siksi, että hakija on ulkomaalainen.
Molempia ryhmiä edustavat löytävät perusteita omille näkökannoilleen. Osa niistä on oikeutettuja, mutta paljon on myös ennakkoluuloihin ja -asenteisiin perustuvaa kommentointia. He, joilla niin sanotusti terve maalaisjärki ohjaa suhtautumista tässä asiassa ovat vähemmistössä.
Hädässä apua tarvitsevalle on tarjottava kättä, avointa sellaista. Luterilaisen kasvatuksen saaneena ei osaa muulla tavalla ajatella.
Suhtautuminen henkilöön, joka käyttää väärin hyväuskoista auttajaa on ymmärrettävistä syistä toinen. Ei vihaava eikä väkivaltainen, mutta paheksuva ja joissakin tapauksissa myös tuomitseva. Ei voi hyväksyä sitä, että joku käyttää väärin perustein hyväkseen toiselta saamaansa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta.
On ilmeistä, etteivät kaikki esimerkiksi Kristiinankaupungin turvapaikkakeskukseen ohjautuneet henkilöt halua sopeutua kaikkiin niihin sääntöihin, joita yhteiskunnassamme odotetaan. Se ei silti oikeuta kohtelemaan näitä henkilöitä kovin kourin. Täällä ollessaan heiltä odotetaan joka tapauksessa asiallista käyttäytymistä ja se pitää heille kertoa - tarvittaessa myös opettaa.
Koska kulttuurien erilaisuuteen törmätään usein hyvin arkipäivisissä asioissa, on väärinymmärrysten välttämiseksi tärkeää ottaa vastuu myös suomalaisen kulttuurin ja tapojen kertomisesta vierasmaalaisille. Mutta kenelle kuuluu tämä vastuu ohjata ja opettaa?
Se on tehtävä, joka totutusti suomalaisessa arjessa katsotaan kuuluvan isännän vastuulle. Kantaakohan Kristiinan turvapaikkakeskus oman isännän roolinsa kuten pitäi
Olli Pursiainen, päätoimittaja