Kuntien ja maakuntien rajoissa on jotain hirveän kiehtovaa. Myös kylien ja kaupunginosien väliset rajat ovat jostain syystä aina kiinnostaneet minua.
Muualla syntyneenä on vaikeaa ja usein jopa täysin mahdotonta tietää, missä kulkee vaikkapa Villamon ja Vanhankylän välinen raja tai missä Isojoki muuttuu Honkajoeksi.
Olen siitä onnekas, että juttukeikoilla pääsen vapaasti utelemaan rajoista. Rajakyselyt yritän jättää haastattelujen loppuun, vaikka en siinä usein onnistukaan.
Kylien asukkaat tietävät rajat aina hämmästyttävällä tarkkuudella. En ole vielä tavannut ihmistä, joka ei osaisi kertoa, missä oma kylä vaihtuu naapurikyläksi. Rajat pystytään osoittamaan puun, ojan tai pellon pientareen tarkkuudella.
Tieto kylien rajoista siirtyy verenperintönä äideiltä tyttärille ja isiltä pojille. Harvoin kai kukaan pystyy nimeämään sitä hetkeä, kun lapsena ymmärsi, että maantien tämä puoli on meidän kylää ja toisella puolella asuvat ”ne muut”.
Rajat ovat riemastuttavia, parhaimmillaan vitsikkäitä. Kuuleman mukaan Villamon ja Vanhankylän välinen rajapyykki sijaitsee siinä kohtaa kylien välistä asfalttitietä, missä katulamppujen rivistö yhtäkkiä katkeaa. Tätä talvisin pimeähköä metsäsaareketta ei ole katsottu tarpeelliseksi valaista. Voiko selkeämpää rajaa ollakaan?
Loppusyksyllä minut, rajafriikki, yllätettiin Isojoella. Juttukeikalla Iivarinkylässä kyselin, mistä Honkajoki alkaa. Haastateltavat, iivarinkyläläinen ja kodesjärveläinen mies halusivat näyttää. Ajoimme kapeaa metsätietä, joka sukelsi peltoaukealle. Missään lähimailla ei näkynyt kuntakylttejä. Tierummun tarkkuudella mieskaksikko osasi kertoa, missä Isojoki loppuu ja Honkajoki alkaa.
Lotta Kallio
toimittaja