Mene kotiin! Menen. Löydän seulaksi ammutun, tyhjän talon; naapurin talo yhtä autio, rikkinäiset ikkunat katsovat minua ilmeettöminä. Viereisellä kadulla pommit jatkavat samaa kylvöään. Taivas lyö tulta, lapset leikkivät sortuneiden talojen raunioissa, tarkka-ampujat osuvat kohteisiinsa. Koulut suljettu, sairaalat täynnä tai nekin tuhottuina.
Mene kotiin! Menen. Äiti ja isä kuolleet, sisko lähetetty Italiaan tienaamaan ruumiillaan. Veli tapettu kostoksi siitä, kun minä pääsin hetkeksi karkaamaan ihmiskauppiaani kynsistä. Se sama nainen, jolla oli minulle mahtava työpaikka Italiassa, huomaa minut, ja hänen silmänsä tummenevat. Se sama mies, joka ohjasi minut lentokoneeseen viisi vuotta sitten, on valmis tekemään sen uudelleen. Pienelle pojallenikin hänellä on suunnitelma; valmis ohjelma, jossa pikkuisellani ei ole äitiä.
Mene kotiin! Menen. Lento viekin minut Italiaan. Siellä se kotini oli monet vuodet: pikkuinen huone, johon minut ohjattiin tultuani tekemään työtä ja jossa nukuin päivisin muutaman tunnin, jos kivuiltani pääsin hetkeksi unohduksen onnelaan; katu, jossa minulle oli yöaikaan varattu muutama neliömetri; liikenneympyrä, jossa palelin pikkuvaatteissa ja ylettömän korkeissa kengissä talvipakkasilla odottaessani työkeikkaa mamanin vahtiessa jossakin näkymättömissä; ne autot, joista tuli vaihtuvia kotejani tienatessani rahaa mamanille ja välittäjälleni. Olihan minun maksettava siitä matkasta, joka oli maksettu puolestani lähtiessäni kotimaastani Afrikasta tekemään työtä Eurooppaan. Niin, työtä. Kun en suostunut, minut hakattiin puolitajuttomaksi, raiskattiin niin moneen kertaan, etten uskaltanut enää vastustaa. Ja niin tein työtä. Palaanko - kotiin?
Voi, kun he ymmärtäisivät. Ne maahanmuuttoviraston päättäjät, jotka sanovat, että minulla on kotimaassani sosiaalinen verkosto, rakastava perhe, jonka keskellä on hyvä elää; jotka sanovat, että minulla on siellä turvaverkosto ja että siksi voin palata. Minun turvaverkostoni ovat ne ihmiskauppiaat, jotka myivät minut jo kerran ja jotka odottavat saadakseen myydä minut uudelleen. Jospa he ymmärtäisivät, nuo, jotka sanovat, että minun on mahdollista saada kotimaassani suojaa viranomaistaholta - miesten hallitsemassa maassa naisen, jolla ei ole yhtäkään miestä suojanaan; naisen, jolla on vieläpä pieni lapsi yksin huollettavanaan. Jospa he ymmärtäisivät, nuo, jotka sanovat, että voisin mennä kotimaassani naisten turvataloon. Jospa he ymmärtäisivät, että minun kotimaassani jopa ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä on niin korruptoitunut, että turvatalostakin naisia myydään seksiorjuuteen.
Jospa he ymmärtäisivät, nuo, jotka sanovat, että ”pelkoni ei ole objektiivisesti perusteltua”. Niin, objektiivisesti. Minun pelkoni on tosiaankin hyvin subjektiivinen ja tunnen sen joka solullani, joka hetki ja jokainen yö, kun valvon, itken ja olen kauhuissani kuin ahtaaseen häkkiin suljettu eläin, ja jokainen aamu, kun yritän jälleen kerran toivoa, että kaikki tämä saisi onnellisemman lopun. Sellaisen, että voisin olla vapaa: vapaa pelosta, vapaa kasvattamaan lapseni, vapaa tekemään työtä, vapaa olemaan yhteiskunnan hyödyllinen jäsen. Joskus jopa vapaa nauramaan ja iloitsemaan niistä pienistä asioista, joista toisinaan olen uskaltanut unelmoida.
Voi, jospa he eivät sanoisi: Mene kotiin! Jospa he sanoisivatkin: Tule kotiin! Sinun kotisi on täällä, meidän keskellämme. Vaikka oletkin erilainen ja olet lähtenyt ihan toisenlaisista taustoista.
Vakuutan sinulle: Me voisimme rakentaa yhteisen kodin, jos me oikein kovasti yhdessä yrittäisimme. Minä olisin siihen valmis.
Turvapaikanhakijaystävieni puolesta
Anne Kulonpää
Kristiina