Kolumni: En kommentoi

Juttukeikoilla kaikki ei mene aina nappiin. Joskus haastateltavat harmittelevat lopuksi, että tuli puhutuksi liikaa. Heitä huolettaa, saako toimittaja kaivetuksi polveilevasta tarinasta villakoiran ytimen esiin.

Paljon vaikeampaa on, kun haastateltava vaikenee. Näin tapahtuu äärimmäisen harvoin.

Eräässä suupohjalaiskunnassa aloitti uusi, johtava virkamies hiljattain. Hän ei ollut kiinnostunut haastattelusta, mutta paljon valtaa pikkukaupungissa käyttävät virkamiehet on hyvä esitellä lukijoille. Edes pintapuolisesti. Lopulta hän suostui, mutta kertoi, ettei sano mitään yksityiselämästään. Se on täysin hyväksyttävää. Kysymykset hän halusi ennakkoon. Haastettelu alkoi näin:

Minä: Mistä työtehtävästä siirryit tänne?

Haastateltava: No, antaa sen nyt olla. Se mikä on, on mennyttä aikaa.

Minä: Voiko sanoa, että yksityiseltä puolelta vai?

Haastateltava: No joo, yksityiseltä puolelta.

Minä: Oletko aikaisemmin ollut kunnan tai kaupungin palveluksessa?

Haastateltava: En kommentoi.

Minä: Osaatko sanoa jo, aiotko muuttaa tänne? Eikö ole niin, että siirryit xxx-kunnasta tänne?

Haastateltava: Ei ole relevantti kysymys tällä hetkellä.

Minä: Entäs, aiotko muuttaa tänne? Asutko jo ehkä täällä?

Haastateltava: En kommentoi.

Välissä puhutaan paikkakunnalla meneillään olevista hankkeista. Haastattelu jatkuu:

Minä: Eikö niin, että olit tekemässä budjettia osastollesi? Millaiselta se näyttää osastollasi?

Haastateltava: En kommentoi näihin asioihin.

Minä: Voitko kuvailla, millaista budjetin laatiminen oli?

Haastateltava: Noo-o, se oli ihan oma lukunsa maailmassa.

Arvostamani toimittaja jäi eläkkeelle pari vuotta sitten. Kysyin, miten hänen rautaiset juttunsa syntyvät ja mitä hän piti työssään tärkeänä. Mies vastasi: kansalla on oikeus tietää.

Lotta Kallio, toimittaja