Kolumni: Hirsitalolla on henki ja sielu

Aina, kun olen käynyt Sakari Topeliuksen syntymäkodissa Kuddnäsissa Uudessakaarlepyyssä, olen aistinut vanhan talon ilmapiirin. On aivan kuin satusedän henki leijuisi museona olevan talon huoneissa. Mitenkähän mahtaa olla, kun se peruskorjauksen jälkeen avataan uudelleen yleisölle?

Usein, kun vanhoja hirsi- ja muita puutaloja peruskorjataan, ne muutetaan liian nykyaikaisiksi. Ne menettävät suuren osan kiehtovuudestaan – ne eivät enää ole aitoja, eikä niissä vallitse aito vanhan talon henki.

Olen suuren osan elämästäni asunut hirsitalossa. Peruskorjatessani parikymmentä vuotta sitten asuntonani olevan kotitaloni pyrin vaalimaan sen perinteitä ja henkeä. Mielestäni onnistuin aika hyvin, vaikka muut ovatkin parempia, puolueettomia arvioitsijoita.

Hirsitalo on kuin elävä olento: se elää, hengittää, paukkuu pakkasilla, huokailee, viheltää ja narisee.

Se kertoo asukkaalleen paljon. On vain ymmärrettävä talon sanomaa. Esimerkiksi lattian narina todistaa, että välipohja on hyvin tuuletettu eikä lattiarakenteissa ole kosteutta. Valitettavasti narina kertoo myös, että olisi korkea aika laihduttaa.

Lähes kolmen metrin huonekorkeudessa riittää tilaa ja ilmaa hengittää. Jos jokin joskus ahdistaa, istun alas, katson katon korkeuteen ja hengitän syvään. Kuuntelen talon ääniä, huokailua, tuulen huminaa.

Moni on nykyään ahdistunut tai masentunut. Ehkä se johtuu asuntojen liian matalista huoneista. Ehkä heistä voi tuntua siltä, että kaikkien muiden vastoinkäymisten lisäksi myös katto putoaa niskaan.

Se on eräänlaista ahtaan paikan kammoa, jossa masennustieteilijöille olisi tutkimisen aihe. Tutkitaanhan sitä paljon vähäpätöisempiäkin asioita.

Seppo Kuusinen, Suupohjan Sanomien entinen päätoimittaja

>>>>>>> Stashed changes