Kolumni: Infraäänettömyys on sekin häiriöksi

Meillä ihmisillä on taipumuksena nähdä ongelmia ja vikoja kaikessa uudessa. Ja kun niitä oikein hakemalla haetaan, kyllähän niitä löytyy. Lehtien yleisönosastojen perusteella tämän hetken yksi suurimmista ongelmista tuntuvat olevan infraäänet.

En kiellä, etteivätkö tuulimyllyt aiheuttaisi ääntä. Olen ollut 1990-luvulla Tanskassa kalastusleirillä ja yöpynyt teltassa samalla aukiolla vain parin kilometrin päässä olevien 30–40 tuulivoimalan kanssa.

Niiden rytmikkääseen ”suh-suh-suh” -ääneen tottui pian. Ensimmäisenä iltana se tuntui häiritsevältä, mutta ihminen on sopeutuvainen. Seuraavina iltoina suhina pikemminkin helpotti unen tuloa.

Infraäänellä tarkoitetaan ympäristön aiheuttamaa ääntä. Sitä on erilasta. Liikennemelu on yleisimpiä infraääniä. Silti vain harva valittaa, että liikenteen aiheuttama kumu häiritsisi. Siihen on totuttu.

Kodissa altistumme joka päivä jääkaapin ja pakastimen hurinalle, joka sekin on infraääni. Ei siihen kukaan ole sairastunut.

Vanhemmat ihmiset muistavat, miten kireällä olevat puhelinlangat paukkupakkasilla ”lauloivat”. Ei se ketään häirinnyt, vaikka oli uusi ilmiö 1940- ja 1950-luvuilla kun puhelimet yleistyivät. Nythän paukkupakkasia ei ole, eikä puhelinlankojakaan.

Jos infraäänet koetaan haitallisiksi, on täydellinen hiljaisuuskin joskus sitä. Muistan, kun meille 1950-luvulla ostettiin käkikello. Se kukkui tasatunteina tuntien määrän ja kukahti kerran puolituntisin.

Joskus unohdimme vetää kellon punnukset illalla ylös, jolloin veto loppui, ja se pysähtyi yöllä. Niin tottuneita olimme kellon ääneen, että kun se ei tuttuun tapaan kukkunutkaan, heräsimme siihen.

Täydellinen hiljaisuus tuntui epämiellyttävältä. Infraäänettömyys häiritsi – se muodosti poikkeuksen koettuun tuttuun ja turvalliseen infraääneen.

SEPPO KUUSINEN, Suupohjan Sanomien entinen päätoimittaja