Kolumni: Jokainen voi olla kuuntelija

Turvapaikanhakija riehui kirveen kanssa Kristiinassa, Nuorisotalon välineitä tärveltiin liimalla Kaskisissa, alakoululaiset – siis pikkulapset (!) – käyttävät ilokaasua Närpiössä.

Listan voisi ulottaa myös muihin alueemme kuntiin. Jokaisesta niistä varmasti löytyy vastaavia esimerkkejä, vaikkakaan ei ehkä yhtä huomiota herättäviä.

Näissä – ja monissa vastaavissa tapauksissa – on usein kyse siitä, että halutaan kertoa toisille, että voi huonosti. Pahoinvointi purkautuu monin tavoin.

Pikkulasten ilokaasun käyttöä voidaan myös verrata huumeiden käyttöön. Huumeet ovat tavallaan muoti-ilmiö. Kun kaverit käyttävät, halutaan kuulua porukkaan. Pelätään, että joudutaan syrjäytetyksi.

Juuri syrjäytymisestä on monissa tapauksissa kyse. Ei siitä, että halutaan tehdä pahaa ja rikkoa lakia. Kyse on avunhuudosta!

Ihminen tarvitsee jonkun, jolle voi kertoa asioistaan ja huolistaan. Jonkun, joka kuuntelee ja välittää. Ellei ketään ole, haetaan apua alkoholista ja huumeista.

Yhteiskunnan tarjoama apu ei ole riittävä. Kynnys esimerkiksi koulupsykologille tai psykiatrille menolle on korkea. Pelätään, että kaverit saavat tietää. Pelätään leimautumista. Että aletaan kutsua vajaaksi.

Etenkin nuoria varten olisi oltava niin sanottu neuvova nuoriso-ohjaaja. Sellainen, jolla olisi ehkä psykologin koulutus. Jolle voisi avautua, ja joka olisi aidosti kiinnostunut nuoresta ja hänen huolistaan.

Kuuntelijan ei aina edes tarvitse olla ammatti-ihminen. Riittää, että hänelle voi puhua ja hän kuuntelee.

Siinä voi jokainen olla avuksi. Jokainen meistä voi olla tuo kuuntelija – kunhan apua tarvitseva luottaa meihin ja uskaltaa avautua. Ja että myötäelämme hänen ongelmissaan.

SEPPO KUUSINEN,

kirjoittaja on entinen Suupohjan Sanomien päätoimittaja