Kolumni: Hyvästi, entinen ystäväni

Tulit elämääni kuin rytinällä opiskeluaikojen lopussa. Juuri sopivassa kohdassa, kun omat opiskeluni junnasivat ja muut kurssikaverit suorittivat opintoja kovalla vauhdilla päästäkseen työelämän hullunmyllyyn. Kun muut muuttivat opiskelupaikkakunnaltamme pois, tutustuin sinuun hyvin. Kuinka hullunhauskoja aikoja koimmekaan yhdessä! Nyt niistä tuntuu olevan iäisyys.

Opiskelujen päätyttyä pidimme yhteyttä. Tuli nähtyä usein, vaikka tiet veivät eri paikkakunnille. Puhelumme kestivät tunteja. Juttuja olisi voinut jatkaa loputtomiin.

Jossain vaiheessa soitot harvenivat. Yritin ottaa yhteyttä kun kävin asuinpaikkakunnallasi. Joskus kävimme kahvilla. Juttu luisti. Niin ainakin luulin. Seuraavan kerran kun piipahdin kotikaupungissasi, jokin oli muuttunut. Sovittu tapaaminen luonasi peruuntui yllättäen. Puhelimessa äänesi kuulosti oudolta. Olisihan merkit kai pitänyt tajuta. Ystävyys oli tulossa tiensä päähän.

Tässä iässä, reilusti yli nelikymppisenä, on helpottavaa, ettei enää ole samanlaista pakottavaa tarvetta koota ympärilleen isoa ystävien ja kaverien laumaa kuin parikymppisenä. Saa olla vain niiden ihmisten seurassa, joista oikeasti tykkää ja joiden kanssa on oikeasti hauskaa.

Silti, jostain mielen syövereistä kumpuaa joskus suru, kun olen menettänyt sinut, opiskeluaikojen hulluimman ja hauskimman ystäväni. Vaikka järjellä voin jonain kirkkaana hetkenä ymmärtää, että tietyt ystävät ovat elämässä vain tiettyinä ajanjaksoina, ei ajatusta haluaisi hyväksyä.

Miksi ystävyytemme hiipui ja lopulta hävisi?

Tuskin saan siihen koskaan vastausta, koska minulla ei ole uskallusta kysyä sitä sinulta.

Hyvästi ystäväni. Jään seuraamaan elämäsi kohokohtia sosiaalisessa mediassa, mutta sieluasi en enää tavoita.

Lotta Kallio, Suupohjan Sanomien päätoimittaja