Kolumni: Voihan vitsi

Olipa kerran suomalainen, ruotsalainen ja venäläinen....

Muistatteko nämä vitsit, joita lapsena kerrottiin ja muistettiin monta? Enää ne eivät pulpahda mieleen, sillä vitsejä ei kerrota samaan tapaan kuin ennen. Tapa on haihtumassa nykyajan maailman menossa.

Lapsena kun kuuli vitsin, sitä toistettiin useaan kertaan ja monelle kuulijalle. Paras loppuhuipennus oli, jos sai kaverin nauramaan. Vitseille oli jopa pyhitetty viikkolehdissä omia palstoja.

Mikäli vitsin nykyään kuulee, on kyseessä yleensä iäkkäämpi kertoja. Nuorten suusta niitä ei pääse. Kenties on niin, että netin hauskat videoklipit ovat korvanneet perinteisen vitsinkerronnan.

Videoita jaetaan samalla tavoin kuin vitsejä levitettiin suusanallisesti.

Toisilla on ilmiömäinen kyky muistaa suunnattoman paljon vitsejä. Tällaisiin henkilöihin törmää harvoin. Harmi, sillä vitsien kertominen on hauska ja leppoisaa ajanviihdettä, joka parhaimmillaan voi laukaista vaivautuneen hiljaisuuden. Edellyttäen tietenkin, että vitsi on hyvän maun mukainen ja sopii tilanteeseen.

Näin syysmetsästyksen aikaan tässä vitsi, jonka muistan vuosien takaa:

”Kaksi metsästäjää on harjoittamassa ammattiaan, kun toinen yhtäkkiä pyörtyy ja jää maahan makaamaan. Mies ei näytä hengittävän, ja katsekin on toljottava. Metsästäjäkaveri soittaa heti hälytyskeskukseen ja kähisee hädissään puhelimeen:

– Ystäväni on kuollut! Mitä minun pitää tehdä?

Keskus vastaa miehelle rauhalliseen sävyyn:

‑Ensin teidän itsenne pitää rauhoittua. Sen jälkeen teidän pitää varmistua siitä, että ystävänne todellakin on kuollut.

Puhelinlinjalla on vähän aikaa hiljaista. Sen jälkeen keskus kuulee linjaa pitkin laukauksen ja hetken päästä kysymyksen:

‑ Kuollut on. Mitäs nyt tehdään?”

Minna Zilliacus, toimittaja

>>>>>>> Stashed changes