Kolumni: Siriuksen edessä oli kissa

Illan ensimmäisen hämärän hetken aikana lompsin Kristiinan Leppäsalmen pururadalla viime lauantaina. Puoliso kulki vieressä ja puhui puhumistaan. Minun ajatukseni ja katseeni harhailivat kaukana horisontissa tiiraillen, josko tähtikuvioista kaksosten Gastor ja Pollux ovat jo nousseet itätaivaalle, sekä mahtaako väriä vaihtava Sirius vilkutella.

Aivan kuten elokuvissa, tuli tähtiä tiirailevan horisonttiin poikkeuksellista. Korkeuksiin kohoavien haapojen joukossa oli jotain omituista, suorastaan häiriöllistä tähtien tiiraajan näkövinkkelistä. Puun rungosta ojentuvan oksan päällä oli möykky. Eihän pakuri kasva haavan oksalla, mietin. Äkkiä oksan alapuolelle tipahti musta, lyhyt uloke. Mitä ihmettä? Pakko oli kahlata lumessa puun juurelle tutkimaan asiaa. Ylös katsahtaessani tuijotti takaisin kissa runsaan kymmenen metrin korkeudessa. Minut huomatessaan se aloitti epätoivoisen naukumisen.

Pian oli selvää, ettei meikäläinen kiipeä puuhun eikä kissa tule sieltä alas. Ystävän avustuksella löytyi kissan omistaja, joka lähetti lemmikin noutajat paikalle.

Ilta pimeni, alkoi myrskytuuli ja lumipyry. Kissa sinnitteli oksalla ja tasapainoili tuulen heiluttamassa puussa häntänsä avulla.

Pelastuslaitoksesta käytiin paikalla todeten, ettei kissaa saada puusta olosuhteiden takia. Sunnuntaina aamulla pelastuslaitoksen ja sen tikkaiden avulla kissa pääsi vihdoin pinteestä.

Lemmikkiä oli kaivattu ja etsitty keskiviikosta asti. Puun ympärillä olevan jäljettömän lumen tähden oli pääteltävissä, että kissa on sinnitellyt oksalla ehkä parikin yötä.

Sitä tarina ei kerro, onko nuori kissa kiivennyt puuhun jo keskiviikkona. Sen tietää vain kissa itse.

Ursan tähtiharrastajana voin todeta, että ken´ tähtiin kurkottaa, saattaa puuhun kapsahtaa.

Minna Zilliacus, toimittaja ja tähtikuvioiden etsijä