Enempää ei voisi pieleen mennä

Elettiin 1990-lukua ja Siipyyssä kuoli nainen, jolla ei ollut perillisiä. Häneltä jäi paljon metsää ja tiesin, että ne menisivät valtiolle. Olin silloin metsätalousyrittäjä ja koska nämä metsät sijaitsivat lähellä omia metsieni päätin yrittää ostaa ne itselleni. Tiedustelin asiaa ja selvisi, että ympäristökeskus käyttäisi niitä vaihdon välineenä hankittaessa suojelualueita, niitä ei voisi ostaa.

Mieleeni tuli, että minullahan oli laaja niemen kärki, joka rajoittuu paljolta lähes umpeen kasvaneeseen järveen, joka oli todellinen lintujärvi. Voisi olla hyvä suojelukohde. Taisi olla elokuuta, kun otin yhteyttä ympäristökeskukseen ja esittelin asian. He lupasivat tutkia ja pyydettiin soittamaan kuukauden päästä uudelleen.

Soitin ja sain vastauksen, että asiaa selvitellään. Kuukauden päästä sain saman vastauksen. Loppuvuodesta soittelin jo parin viikon välein. Minuun alettiin hermostua ja tammikuun alussa olin päässyt niin pitkälle, että minulle annettiin sen henkilön numero, joka arvioisi metsäalueeni sopivuuden suojelukohteeksi.

Soitin siis hänelle ja hänen vastauksensa oli: ”Nyt ei kyllä millään ehdi, työtä on niin paljon. Soittakaa parin viikon päästä uudelleen.” Soitin, sama vastaus. Helmikuussa aloin soitella viikon välein ja kerran ehdotin, että emmekö edes voisi panna tulevaisuuteen kiinni päivää, jolloin menisimme alueita katsomaan. Tunsin, kuinka mies alkoi tutkia aikataulujaan. Vastaus hieman yllätti. ”Sopisiko vaikkapa huomenna?” No, minullehan sopi.

Saavuimme niemelle. Se oli noin 15 hehtaarin suuruinen tuore avohakkuualue. Olin osan mätästänyt ja istuttanut kuuselle ja männylle mutta suurin osa oli kaivinkonelaikutettua, ja jolle olin kylvänyt itse keräämääni rauduskoivun siementä. Kylvö oli onnistunut hyvin. Esittelin aluetta ja minusta tuntui, että jotenkin onnistuin vakuuttelemaan vastapuoleni siitä, että koivikosta kehittyisi aivan mahtava liito-oravan elinpaikka, vaikka se oli vaikeata. Hyvin alkuun lähteneet koivuntaimet olivat vielä niin pieniä, että ne jäivät kaikki lumen alle.

Seuraavaksi tutustuimme ojittamattomaan suohon. Luonnontilaisuus oli kaikki plussaa. Sitten näin järven rannassa lumessa jonkun eläimen jäljet. Minusta tuntui, että ne olivat saukon jäljet. Ympäristökeskuksen luontoasiantuntijastakin tuntui.

Hiihtelimme eteenpäin ja saavuimme noin 3-4 hehtaarin avohakkuulle, jota en ollut vielä ehtinyt uudistamaan. Sain kuulla: ”Tähän kehittyy itsestään arvokas luonnonmetsä!”.

Saukkoja, liito-oravan tuleva elinpaikka ja luonnontilainen suo. Pakko suojella! Homma oli selvä ja sain lupauksen, että keskuksen lakimiehet ottavat minuun lähiaikoina yhteyttä.

Mitään ei kuulunut ja kuukauden kuluttua otin itse yhteyttä. Sain lakimieheltä vastauksen: ”Asia on työn alla.” Kuukauden kuluttua sama vastaus. Toukokuussa aloitin jälleen puhelinterrorin, soittelin viikon välein. Vastapuoleni muuttui nytkin kärsimättömäksi ja huomasi, ettei tästä rasittavasta tyypistä pääse muuten eroon kuin aloittamalla asian tekemisen. Lopulta kesäkuun lopulla kauppakirjakin oli valmis.

Vaihtoon menivät noin 20 hehtaaria avohakattua alaa ja noin 10 hehtaarin suo. Sain vastavuoroisesti pinta-alaltaan hieman suuremman alueen, joka oli kauttaaltaan puustoinen, josta yli puolet oli uudistuskypsää metsää. Vaihto ilman välirahaa. Onnittelin itseäni hyvistä kaupoista.

Vaan kuinkas sitten kävikään!

Parin viikon kuluttua television pääuutislähetyksessä joku ympäristöasiantuntija kertoi, että luonnontilaiset ojittamattomat suot ovat mittaamattoman arvokkaita. Uutinen oli shokki minulle. ”Mittaamattoman arvokkaita!”. Juuri tällaista minä olin äsken vaihtanut aivan tavalliseen tukkimetsään!

Kyllä ovat kettuja nuo suurten kaupunkien Vihreät! Vievät luonnosta mitään tietämättömiä maalaisia, kuten minua ”maalaistolloa” nyt kuin pässiä narusta.

Matti Vattula,

eläkkeellä oleva metsänhoitaja,

entinen lapväärttiläinen,

Viro