Hinkuyskästä koronan aikakautena

Liittyen Rokotemietelmä-kirjoitukseen lukijoilta-palstalla (SS 4.2.):

Olen syntynyt marraskuun lopussa vuonna 1952. Syntyessäni olin normaalikokoinen, terve lapsi. Kaikki näytti olevan hyvin. Oli lämmin koti, oli aina vapaa syli, kun perheessä oli ennestään vain yksi lapsi, joka oli jo viisivuotias.

Vanhempani huolehtivat terveydestäni neuvolan ohjeiden mukaisesti. Siihen kuuluivat rokotukset, jotka annettiin tietyssä järjestyksessä. Neuvolakortti on käynneistä todistuksena tänäkin päivänä tärkeimpien muistojeni joukossa. Lastentaudit olivat vaanimassa varsinkin kun lapsia oli paljon, eikä tartuntojakaan osattu juuri karttaa. Olikin melko varmaa, että melkein kaikki lastentaudit tulivat jokaisen osaksi.

Hinkuyskää oli liikkeellä toisinaan. Tulihan se minuunkin, olin sairastuessani vain 2 1/2 kuukauden ikäinen. Isäni ja setäni olivat työmatkalla helmikuussa 1953 poikenneet serkkunsa perheen luona, ihan vain pieneksi hetkeksi, tervehtiäkseen läheisiä sukulaisiaan. Heillä ei ollut etukäteen tietoa siitä, että sukulaisperheessä raivosi hinkuyskä. Siitä pienestä hetkestä tartunnan aiheuttajan reviirillä, oli molemmilla miehillä tuliaisena bakteeri, joka oli ihmistä ovelampi. Se näytti toimintakykynsä seuraavina kuukausina. Näkymätön taudinaiheuttaja oli nopeampi ja ärhäkämpi kuin annettu rokote, se otti ylivallan. Jos olisi tiedetty tartunnan mahdollisuudesta ja olisi osattu antaa rokote tarpeeksi aikaisin, olisi rokote todennäköisesti voittanut kilpajuoksun.

Tauti riehui koko talven ja kevään. Tämän ajan äiti nukkui käsi vauvan korin laidassa kiinni ja aina kun kuulosti siltä, että kohtaus oli tulossa, hän nosti vauvan ylös. Sillä tavoin hengitys saatiin toimimaan siihen saakka, kunnes uusi kohtaus oli taas tekeillä. Näin elettiin kevääseen saakka, kesällä taudin odotettiin helpottavan itsestään. Äiti oli jo tottunut tähän vaativaan lapsenhoitoon ja uskoi varovasti, että tauti voitettaisiin. Lääkäri vahvisti vanhempien käsitystä, että lapset yleensä selviytyvät siitä. Niin jatkui sinnikäs taistelu olemassaolostani.

Kevät oli pitkällä. Taas alkoi korista kuulua merkkejä vauvan hengitysvaikeuksista. Äidillä oli käsissään jokin pieni tekeminen, jonka hän uskoi voivansa hoitaa ennen kuin nostaisi vauvan ylös. Niin äiti tekikin. Mutta vähäinenkin viivästys oli liikaa. Ilma ei enää sekuntien päästä kulkenut, äiti ja vauva eivät enää selvinneet tilanteesta. Isän mieleen tuli viedä vauva viileään eteiseen. Sieltä hän palasi vauva sylissään ja tilanteen toivottomuus käsissään.

Vanhemmat elivät koko tunteidensa kirjon pienessä hetkessä, päällimmäisenä oli ääretön pettymys silminnähden tulossa olevan menetyksen vuoksi. He näkivät värin muuttuvan kasvoissani, tummaa ja vaaleaa, asia eteni. Mitään ei voinut tehdä, oli vain odotettava. Tähän päättyivät ihmisen neuvot.

Sitten nyytistä alkoi kuulua pienen pieni ääni. Olin palannut elämään. Vähitellen kuolema pakeni tuvasta. Ehkä sen matkasta oli unohtunut sirppi tai ilmapiiri oli sille niin vastainen, että se lähti tiehensä. Ehkä sen nujersivat äiti, isä ja minä. Voisi kuvitella viileän eteisenkin auttaneen. Toki minä toivuinkin näkyvistä oireista kesän tullen, mutta näin rajulla taudinkuvalla ei ole itsestään selvää saavuttaa täydellistä terveyttä muutamassa kuukaudessa, ehkä ei vuodessakaan. Jotakin voi jäädä, mutta sen kanssa on selvittävä.

Äitini oli sitä mieltä, että rokotus vaillinaisenakin suojana oli yksi pelastavista tekijöistä. Ilman sitä tauti ei olisi ollut päihitettävissä. Samoin äidin aktiivinen panos oli kiitettävä. Mahdollisuudet olivat pahimmillaan vähäiset: sylissä olisi voinut olla kuollut lapsi tai nykykielellä ”vihannes”. Tänä päivänä tiedämme enemmän: on keinoja suojautua tartunnalta, on maskit ja hansikkaat. On rokotteet. On mahdollista pysyä poissa taudin aiheuttajan tieltä, sen päivittäisestä olinpaikasta tiedotetaan kuntakohtaisesti. Pitää vain luopua hetkeksi kaikesta tautia ylläpitävästä. Siitä, mitä ei välttämättä tarvitse.

Elämä on lahjoista suurin. Olen korona-rokotejonossa.

Katariina Storås

Kristiinankaupunki