Marjamatka Marjoonevalle

Lapsuudessani 1950-60-luvuilla sain ensikosketuksen tuohon ihmeitä herättävään luontokohteeseen Karijoella.

Sain olla isän mukana marjareissuilla, ainakin joitain kertoja.

Aina en mukaan päässyt, isä kertoi joutuvansa vahtimaan mua koko ajan, eikä marjastamisesta tule tuloksekasta. Suohan oli hyvin märkä ja upottavainen. Kulkeminen oli monin paikoin varsin haasteellista, mutta isän opetuksella opin tunnistamaan vaaranpaikat. Minulle se oli silloin vähän pelottavakin paikka.

Vuodet kuluivat ja tein useita marja- ja muita retkiä tuolle minut lumonneelle suolle. Mukaan olen ottanut lapseni ja lastenlapseni ja opastanut heitä kuten isäni minua opasti. Toivon, että myös he kokevat tuon suon säilyttämisen arvoisena.

Nyt vuonna 2019 lähdin taas tuolle suolle. Kumisaappaat jalkaan ja menoksi. Tultuani suon laitaan totesin sen olevan aivan toisenlainen. Se oli kuiva, ei tarvinnut kierrellä silmäkkeitä, eikä kuulunut runsasta lintujen laulantaa.

No, kesähän on ollut kuiva, mutta eipä se nyt näin suota kuivata. Sen kuivattavat syvät ojat, joita on kaivettu.

Ojia ylittäessäni se oli ainut paikka, jossa kumisaappaat olivat tarpeen, muualla olisi selvinnyt ilman niitä ennen niin kostealla suolla.

Retkeni suolle ovat olleet aikaisemmin upeita kokemuksia. Nyt palasin sieltä tosi surumielisenä.

Ilmeisesti on niin, että joka suota omistaa, voi tehdä sille kuten itse haluaa.

Minunkin omistuksessani on tuota suota noin 20 hehtaaria ja haluan säilyttää sen jälkeenjäävilleni luonnonmukaisena. Tuntuu, että en siinä onnistu.