Näkemiin, ei hyvästi

Kesäkuun 19. päivä 2013 jää ikuisesti mieleeni miettiessäni Kristiinankaupunkia. Olin juuri noussut linja-autosta ja näky uudesta asuinympäristöstäni oli muuta kuin hurmaava.

Siirtäessäni mukanani olleita muutamaa matkalaukkua ja pitäessäni samalla silmällä taaperoa, katsahdin toiseen kertaan uutta elinympäristöäni. Näin puita, kukoistavia kukkia ja sinistä vettä.

Näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Paitsi ne muutamat autot, jotka ajoivat hitaasti ohitse.

Olisin voinut vannoa, etten vietä muutamaa kuukautta kauempaa tässä kummallisessa paikassa, jossa ei ole ilmeisesti yhtään asukasta. ”Olen keskellä ei mitään”, ajattelin itsekseni.

Olin väärässä.

Kristiinassa on ystävällisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä. Minun piti avata katseeni tarpeeksi laajalle nähdäkseni heidät. Pieni kesäkaupunki voitti pian sydämeni. Koin ne kauniit kesäiset rannat ja lähellä oleva luonnon, joka tarjosi paikan rauhoittumiseen.

Kristiina on tyystin erilainen paikkakunta verrattuna niihin, joissa olen aiemmin asunut. Siitäkin huolimatta, että synnyin Biafran pääkaupungin Enugun laitamilla pienessä paikassa. Siellä en koskaan kokenut samaa hiljaisuutta ja rauhaa kuin Kristiinassa.

Tullessani Kristiinaan minulla ei ollut siellä ainuttakaan tuttua. Mietin, miten minä ja kaksi tytärtäni selviämme. Pian tapasimme suomalaisen perheen. Saimme muun muassa maistaa ensimmäistä kertaa suomalaista oman pihapuun omenaa. Ei mennyt kauaa, kun nämä muukalaiset muuttuivat tuttaviksi ja lopulta ystäviksi.

Pian olin jo sisällä taloissa, joita olin ihaillut kaukaa. Niissä olen nyt juonut lukemattoman määrän kahvia ja teetä ja tarinoinut.

Vaikka henkilökohtainen tilanteeni ei juuri kehittynyt Kristiinan vuosina, huomasin pian suurta helpotusta ja iloa, joita uudet ystäväni toivat elämääni. Minun ei enää tarvinnut viettää pitkiä talvi-iltoja yksin kahden naperon kanssa. Vaikka kaipasimme perhettä ja ystäviä kotona Nigeriassa, emme kärsineet yksinäisyydestä. Kristiinasta tuli meille toinen koti. Yhtään joulua emme viettäneet yksin.

Ystävien ansiosta tutustuin suomalaiseen kulttuuriin ja elämään. Kristiinasta tuli minulle ja lapsilleni oppimisen alusta suomalaisuuteen. En olisi koskaan oppinut samalla tavalla suuressa kaupungissa.

Pienenä, luonnonläheisenä kaupunkina Kristiinassa ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita ja innokkaita tapaamaan uusia tulijoita. Ei ihme, että Kristiina on Suomen ensimmäinen Cittaslow-kaupunki. Olen huomannut nyt jo eron, vaikka olen asunut Tampereella vasta vähän aikaa.

Kristiina on ikuisesti sydämissämme. Olemme ylpeitä kaupungista, joka oli kotimme viiden vuoden ajan.

Tuhannet kiitokset, ja näkemiin – ei hyvästi.

Hope Nwosu

>>>>>>> Stashed changes