Näkökulma kirkosta kirkon lehteriltä

Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä on paljon erilaisia herätysliikkeitä. Me kaikki voimme kunnioittaa eri vakaumuksia ystävällisesti ja kunnioittavasti jos vain halua löytyy.

Suomessa on uskonnonvapauslaki. Kaikilla on lakeihin perustuvat oikeudet ja velvollisuudet käyttäytyä niin että ketään ei kohdella kaltoin uskonsa takia. Varsinkin kirkon työntekijöiden kesken toisten kunnioittaminen tulisi olla sydämen asia. Jos kirkon palveluksessa oleva ihminen korottaa itsensä vakaumuksensa tai johtoasemansa perusteella henkisesti tai fyysisesti muiden yläpuolelle se on perustuslain vastaista. On väärin edes kuvitella että jokin yksi herätyliike tai sen edustaja olisi oikeassa uskon eri kysymyksissä.

Kukaan ei voi työpaikalla erotella kenen kanssa tekee töitä ja kenen kanssa ei. Kirkon viroissa kukaan ei tee työtä palkatta, mutta jos tekee työtä vain vakaumuksensa tai kutsumuksen takia on parempi tehdä sitä omassa herätysliikkeessään.

Jos vain riidellään teologisista kysymyksistä tai arkipäivän uskosta ja työtehtävistä niin suurin asia, usko Jumalaan jää viimeiseksi sekä työt tekemättä niiden arvolle sopivalla tavalla.

Raamatun tulkinnat ovat ihmisten ajatuksia ja niinä ne tulevat pysymään. Kun kirkko tuntuu välillä olevan hajoamassa omaan ylpeyteensä, samaan aikaan kun ihmisiä kääntyy muiden maailmanuskontojen jäseniksi, niin mitähän järkeä on miettiä, saako naispapit olla pappeja, kuka kirkossa tekee tärkeintä työtä tai ovatko kaikki ihmiset tervetulleita tilaisuuksiin tai missä menee tarkka raja kirkossa esitettävän musiikin suhteen?

Minulle on jäänyt tunne että, Suomen evankelisluterilainen kirkko on kauan jo sahannut omaa oksaansa ylemmyyden tuntoisena kirkkona. Jäsenet kaikkoavat siinä määrin, että herää kysymys onko se tarkoituskin. Väki vähenee, pidot paranee? Onpahan sitten näin vielä varaa maksaa korkeaa palkkaa kirkon ylemmille viroille ja johtajille kun tavalliseen seurakuntatyöhön, ihmisten kohtaamiseen jää aina vähemmän ja vähemmän rahaa. Todella kurjaa!

Nykyään kirkossa väännetään ja käännetään uskominen liian monimutkaiseksi asiaksi, josta mielestäni tulee pienet mielipidekiistat ja isommatkin riidat. Minulle usko on yksinkartainen asia. Uskon ja luotan Jumalaan ja se riittää.

Ymmärrän kyllä, että kaikilla puhujilla on tavoite tuoda saaranassaan juuri omat mieltymykset, mielipiteet ja käsitykset asioista, niin että oma kanta tulee selväksi. Minulle tuollaisesta saarnasta ei vain ole ollut iloa. Paljon saarnoja kuulleena toivoisin, että ne olisivat helposti omaksuttavia ja suurinpiirtein samassa linjassa, sillä jokainen tähän asti kuulemani saarna on ollut liian paljon erilainen ja se on vain sekoittanut mielenrauhaani. Harvoin kirkossa edes käy säänöllisesti muu kuin se tietty pieni porukka, samat mummot ja papat, lapset ja nuoret sekä perheet. Tulevatko he kuuntelemaan kirkkoon paatoksellista puhetta oikeasta ja väärästä uskomisesta? Tuskin.

Jokainen haluaa tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja että hänet otetaan todesta omassa uskossaan, koska usko perustuu jokaisen henkilökohtaiseen kokemukseen ja Jumalasuhteeseen ja jokaisella on omat mielipiteensä asioista. Keskustella pitää ja väitelläkin, mutta on hyvä muistaa, että usko ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen mielipide, ei minunkaan, vaan se on paljon suurempi ja syvempi kokonaisuus maailmankaikkeudessa. En usko, että riitely ja loputon kiistely on Jumalan tahto.

Sopii kysyä mistä lähtee eheytyminen ja että ihmiset haluaisivat tulla seurakunnan tilaisuuksiin? Korjausliikettä tarvitaan. Mikä auttaisi? Kirkolla on hengellinen tehtävä ja pitäisi pitää kiinni oikeista arvoista ja kirkolle kuuluvista asioista ja päätöksistä, jotka on tehty. Esimerkiksi kirkko ei ole bilebaari tai tanssilava ja niiden tyylistä toimintaa en ainkaan minä kaipaa sinne. Miten siitä tulisi paikka jossa usko on etusijalla seurakuntalaisille ja työntekijöille ja samalla hyvä työpaikka kaikille kirkontyötä tekeville? Mielikuvissani se on ihmisten turvapaikka, jossa voi levähtää niin hengellisessä kuin fyysisessäkin mielessä. Haluaisin, että jumalanpalvelus olisi uskoni vahvistava tekijä josta lähtee iloisena sekä uskostaan ja elämästään.

Kirkon työntekijöiden ja jäsenten olisi aika avata silmät ja korvat ja laskeutua pilvilinnoista maan kamaralle.

Leena Koistinaho

(Poikkeuksellisesti julkaisemme tämän kirjoituksen normaalia Lukijoita-palstan kirjoitusta pidempänä)