Kristiinan Rantakadun varrella asuva Laura Kaprio saapui hämmentyneissä tunnelmissa kotiin torstaina puolenpäivän tietämissä. Hänen asuinkorttelissaan oli useita poliisiautoja. Naapurustossa oli tapahtunut ampumavälikohtaus.
– Tapahtuman aikaan istuin paikallisella huoltoasemalla äijädagiksessa (Leikkimielinen nimitys miesten keskusteluporukoille). Siellä ihmiset alkoivat puhua, että jotakin on jossakin tapahtunut. Kotiin palatessa tuli kyselyjä jopa ulkomailta. Tutut halusivat tietää olenko hengissä.
Kaprion saapuessa kaverinsa auton kyydissä kotikortteliin sen molemmissa päissä oli poliisiautoja.
– Poliisiauto oli kotikadullani poikittain. Auton sisällä ollut virkakoira puhui meille rumia. Kaverini peruutti ja ajoi pois. Lähdin kauppakasseineni kotia kohti. Kukaan ei puhunut mitään. Tapahtumapaikalla talon ovet olivat auki ja poliiseja paikalla. Ilmeisesti tutkinta oli aloitettu.
Mitä mietit siinä vaiheessa?
– Ajattelin, että tämä on nykyajan pikkukaupungin idylliä, ja sitä, ettei tällaista voi tapahtua. Pikkukaupungissa tunnemme kaikki toisemme. Emme silti tiedä toisistamme oikeastaan mitään. Pisti miettimään, että mitä ja miksi. Mitä tarvittaisiin omalla kohdalla, että tarttuisin aseeseen ja uhkaisin jonkun henkeä. Sellaisen tekemistä en tunnista itsestäni. Istuin ja ihmettelin, että mikä laukaisee ihmisessä tuollaisen toiminnan.
– Turvattomuuden tunnetta tämä ei minulle aiheuta, ei todellakaan. Olivathan poliisit paikalla. En menettänyt yöuniani. Illalla mietin, että emme tiedä mitä kunkin mökissä tapahtuu.
Hänen elämänkuvioihinsa ei välikohtaus vaikuta.
– Suurilla paikkakunnilla ihmisten elämä on hankalaa. Pitääkö jotakin tehdä?
Hän ei kuulu ampujan ystäväpiiriin.
– Päivää on toisillemme sanottu, mutta emme koskaan keskustelleet, vaikka asumme saman kadun varrella.
Kaprio ihmettelee, miksi tapahtui mitä tapahtui.
– Tapahtumien kulusta emme tiedä, emmekä sitä oliko ampuminen suunniteltu vai vahinko.
Kaprio ei pelkää tekoon syyllistynyttä naapuriaan tulevaisuudessakaan.
