Kotimainen poliittinen kenttä velloo. Naapuri tekee uutta maailmanjärjestystä. Tutkijat väittelevät ilmanmuutoksesta ja metsäkadosta. Työmarkkinoilla teroitellaan protestityökaluja. Aika monta juttua, mitä ei koronakärvistelyssä olisi osannut tulevasta nähdä – saati ennen koronaa. Uskomatonta, että koronassa ei ollut meille tarpeeksi. Vai onko niin, että puolentoista vuoden pysähtymisen aikana unohdettiin, miten muiden kanssa ollaan? Ajatusten vaihto ehti muuttua aivan liian kasvottomaksi, kun sitä tehtiin pääosin someavaruudessa ja karuimmillaan ei sielläkään. Jos joku satuttiin lähikaupassa tapaamaan yhtä aikaa, niin vastapuolesta ei näkynyt kuin ehkä melkein silmät muumimaskin takaa kahden metrin päästä.
Mitä tästä kaikesta seuraa? Näkeekö hallitus ensilumen? Tehoaako Nato-jäsenyys toivotulla tavalla rajantakaisiin päättäjiin? Katoaako metsä vai kasvaako se entistä kovempaa? Onko töitä, pitäkö niitä tehdä, epäilläänkö meitä kansalaisia laiskoiksi, kuka maksaa veroja – kuka ei? Lyödäänkö lyötyä?
Joka kulmalla on hihat käärittyinä ja sanat kovenevat. Täällä huudetaan ja desibelit nousevat. Fonttikoko suurenee ja ruma kieli valtaa sijaa. Historia ja digitietovarastot muotoillaan aseeksi. Eikö kukaan kuule, eikä kuuntele – ei pyyhi kirjoittamaansa tekstiä ennen kuin painaa enteriä? Onko joku vielä asialinjalla?
Suupohjassa kun menee ovesta ulos, katselee taivasta ja hengittää syvään, uutisissa kolkuttavat murheet on helppo jättää sulkeutuvaan televisioruutuun ja pyyhkäistä sivuun puhelimen ruudulta. On tarpeen, että voi hetkeksi irrottautua kaikesta painostavasta hälinästä. Voi antaa syksyn ensivireen pyyhkiä yli kasvojen. Ollaan Pohjanmaalla. Täällä taivas on paikoillaan. Asiat ovat aina järjestyneet. Täällä elinajanodote on maan korkeimpia. Me kyllä näemme, mitä tästä vielä tulee.
Kirjoittaja on energia-alan asiantuntija, joka johtaa Kristiinan elinkeinokeskuksen hallitusta