Olin palannut kahden muun pojan kanssa entiselle kotiseudulle 75 vuotta sitten. Ensin olimme kolhoosissa, sillä takaisin palanneet korjasivat talteen venäläisten kylvämän sadon ja heinät. Viiden hengen ryhmä siivosi kaikki asunnot. Valtio maksoi päivärahan. Ruoka piti ostaa.
Syyskuussa saimme komennuksen sotavankileirille yövartijoiksi klo 18–6. Naapurikylään isoon maalaistaloon tuotiin 32 vankia. Työnä oli perunankaivuu. Mukana oli kaksi sotasaalishevosta, joita hoiti ja ajoi kaksi sotavankia. Heillä oli erikoinen laiduntamistapa. He sitoivat etujalat yhteen, niin hevonen ei voinut hypätä ojan yli pysyen yhdellä saralla.
Leiri oli avoin. Aitaa ei ollut ympärillä. Vangit saivat tuoda itselleen perunoita, joita he keittivät aamuisin kello viiden jälkeen nuotioissa pellolla. Tyhjistä taloista he löysivät suolaa ja joskus suolattua kalaa. Koska he käyttivät paljon suolaa juoden janoon runsaasti vettä, joten käymälässä käivjöitä riitti.
Olin kerran tulossa iltapimeällä leirille, kun tiellä vastaan tullut vanki sanoi: klooset, klooset. Vastasin: Niet, klooset. Hevoset olivat karanneet.
Kerran perunamaalle ilmestyi puskaryssä. Vangit saivat puhuttua hänet porukkaaan, joka lisääntyi yhdellä.
Tuli marraskuu ja leiri suljettiin. Vangit marssivat seitsemän kilometriä toiseen leiriin. Leirimme johtaja kävi parin päivän päästä katsomassa, niin vangit valittivat kohtelua. Kaikki ylimääräinen otettiin pois, esimerkiksi itse tehdyt käsineet. Meidät siirrettiin vartioon, liikenteen tarkkailuun.
Muisteli 17 vuotta vankileirillä täyttänyt 92 vuotispäivää viettänyt
Kristiina