Lapväärtinjoen tulvat ovat viime vuosina puhuttaneet paljon. Yhdeksi syyksi on todettu alajuoksun reunapenkereet, jotka synnyttävät jääpatoja ja estävät tulvaveden leviämisen. Penkereet rakennettiin 1950- ja 1960-luvun suurtulvien jälkeen, ja samalla aloitettiin joen alajuoksulla mittava kuivatushanke patoineen, kanavineen ja pumppuasemineen.
Silloin tehty on nyt todettu virheeksi, ja penkereet aiotaan purkaa – jotta tulvavesi pääsee leviämään kuivatetuille pelloille – ja ruopata alajuoksun koskiosuus.
Itse muistan 1960-luvun puolivälin jälkeisen suurtulvan, jossa vesi katkaisi Lapväärtin keskustan tiet, mutta myös loppukesän 1957 tulvan, joka peitti alleen isot alueet Lapväärtin Uudensillan alapuolella. Se levittäytyi Kristiinaan johtavaan tiehen ja Lillsundintiehen asti – laajalle nykyisen valtatien länsipuolelle, koska tulvaa estävää tietä ei vielä ollut.
Asuimme tuolloin huoltoaseman luota lähtevän, nykyisen Laidunhaantien varrella, siinä viimeisessä, pitkään autiona olleessa talossa, ennen 1970-luvun uudempia taloja.
Muistan, kuinka vesi nousi porraspäähän asti, ulkohuussiin piti kahlata ja puut uivat liiterissä. Vettä oli niin paljon, että siinä saattoi jopa uida – emme vain me lapset, vaan myös aikuiset. Sen perusteella vettä oli paikoitellen jopa metrin verran.
Tulvavuoden varmisti minulle äskettäin edesmennyt Nils Ålgars muutama vuosi sitten. Hän oli aloittanut talonsa rakennustyöt tuona keväänä Laidunhaantien ja nykyisen valtatien risteyksessä, ja hänellä oli täysi työ pelastaa karkuun uiskenteleva puutavara.
Myös Ruotsissa asuvat naapurin tytär ja hänen miehensä, silloinen sulhasensa, muistavat suurtulvan. Mies oli tulossa urheilukilpailuista – muistaakseen Kuortaneelta – ja vettä oli niin paljon, että hänet piti hakea ruuhella maantien varresta. Laidunhaantietä on sittemmin korotettu, mutta silloin vettä oli puolireiteen asti.
Minulla on tulvasta valokuvia, joissa vesi ei kuitenkaan ole korkeimmillaan, vaan joko jo laskussa tai vielä nousussa. Kun yritin selvittää kuvassa olevan tytön henkilöllisyyttä, soitin muun muassa Britta Hedmanille, omaasukua Hedkrok.
Hän asuu entisen kotitalonsa vieressä Laidunhaantien päässä, Kristiinaan johtavan tien pohjoispuolella. Myös hän muistaa tulvan ja sen, miten monet kävivät uimassa tulvajärvessä.
Silloisista tulvavahingoista en tiedä. Rakennukset tuskin paljon kärsivät, sillä talojen kivijalat olivat luonnonkiveä, joka ei ime vettä, ja taloissa oli maatasosta korkealla olevat trossipohjalattiat. Heinä- ja viljapellot kuitenkin kastuivat – perunaahan ei silloin viljelty kuin vähän nykyiseen verraten. Ehkä kesä myös kuivasi pellot, eikä vahinkoa syntynyt.
Seppo Kuusinen